Ikäihmiset ansaitsevat hyvän hoidon ja turvallisen vanhuuden

Runsas vuosi sitten hyväksytyn vanhuspalvelulain tavoitteet kuulostavat äkkiseltään hienoilta: Ei enää laitoksia ja vuodeosastoja, vaan omia koteja ja kodinomaisia palvelutaloja. Ei enää sairastavia vanhuksia, vaan pirteitä ikäihmisiä, joiden terveyttä ja toimintakykyä tuetaan.

   Lahdessakin on parhaillaan menossa vanhusten palveluiden voimakas rakennemuutos. Laitoshoitoa puretaan ja tilalle ovat tulossa tehostettu palveluasuminen ja kotihoito. Muutoksella Lahti toteuttaa omaa osaansa hallituksen rakennepoliittisesta ohjelmasta, jonka seurauksena kuntien menojen pitäisi supistua kaikkiaan 300 miljoonalla eurolla.

   Kauniit tavoitteet eivät välttämättä takaa kaikille vanhuksille hyvää ja turvallista vanhuutta. Muutoksen keskellä herää paljon kysymyksiä ja epäilys siitä, että kovat säästötavoitteet voivat merkitä myös ahdistavaa arkea, yksinäisyyttä ja sairautta. 

   Entä kasvaako vanhusten eriarvoisuus? Rikkaat voivat hyvin, kun heillä on varaa käyttää yksityisiä palveluita ja maksaa palvelutaloissa asioista, jotka yllättäen eivät sisällykään perushintaan. Miten käy pienituloisille ja huonosti koulutetuille vanhuksille? Miten niille, joilta puuttuu omaisten apu?

    Varsinkin huonokuntoisille vanhuksille yksin asuminen tuottaa pelkoja. Kodinhoitaja käväisee pikaisesti tekemässä sovitut tehtävät, mutta mihinkään kuntouttavaan tai virikkeelliseen tehtävään ei ole aikaa. Jos kotihoito ei toimi, jäävätkö nuo vanhukset heitteille omaan kotiinsa?

   Entä ne vanhukset, jotka tarvitsevat ympärivuorokautista hoitoa? Missä heidät hoidetaan, jos laitospaikkoja ja tehostettua palveluasumista ei ole riittävästi tarjolla? Kuka heidät hoitaa? Kuka syöttää ja vaihtaa vaipat?  Kuka keskustelee hetken heidän kanssaan? Tai pitää kädestä?

   Muutoksen tavoitteena eivät saa olla pelkät säästöt, vaan vanhusten elinolojen parantaminen. Hoidon laatukriteereiden tulee täyttyä vanhuspalvelulain mukaisesti, tapahtuipa hoito sitten kotona, vuodeosastolla tai palveluasunnossa. Se on inhimillisesti, eettisesti ja ihmisarvon kannalta vähintä mitä voimme vanhuksillemme antaa.