Kodista ei saa tulla vanhuksen vankilaa

Lähes 90 prosenttia yli 75 vuotta täyttäneistä asuu kotonaan, ja monet heistä myös haluavat asua omassa asunnossaan niin pitkään kuin mahdollista.

Tämä ihmisten henkilökohtainen toive osuu yksiin sen kanssa, että se on myös Suomen vanhustenhoidon virallinen linja. Laitoshoitoa halutaan purkaa niin paljon kuin mahdollista sillä ajatuksella, että koti tai kodinomainen paikka on ihmisen elämänlaadun kannalta parempi ratkaisu kuin laitos.

Mutta on myös toinen todellisuus – se, josta Helsingin Sanomat on viime viikkoina raportoinut (HS 25. 6. ja 7. 7.). Kotona asuvat helsinkiläisvanhukset kertovat, että huonokuntoisena on pelottavaa asua kotona yksin. Kaupungin tarjoama kotihoitaja pystyy vain pikakäynteihin, eikä kaikilla ole käytettävissään omaisten tukea ja turvaa. Moni huonokuntoinen haluaisi pois kotoaan ympärivuorokautiseen hoitoon, mutta kaupungilla ei ole riittävästi tällaisia hoitopaikkoja eikä läheskään kaikilla ole varaa yksityisiin palveluihin.

Syntyykin vaikutelma, että puhe elämänlaadun paranemisesta on vain viranomaiskieltä, jolla oikeasti tarkoitetaan tarvetta säästää hoitomenoissa. Laitoshoidon vähentäminen vanhustenhuollossa on keskeinen osa hallituksen rakennepoliittista ohjelmaa: sen avulla kuntien menojen pitäisi olla vuonna 2017 noin 300 miljoonaa euroa pienemmät kuin nyt arvioidussa menokehityksessä.

Säästötavoite on kunnianhimoinen, mutta laitoshoidossa puhutaan isoista luvuista. Sosiaali- ja terveysministeriössä lasketaan, että iäkkäiden säännöllisesti käyttämät palvelut maksavat vuodessa noin 3,8 miljardia euroa ja siitä valtaosa, 70 prosenttia, menee ympärivuorokautiseen hoitoon.

Suomen vanhustenhoito on ollut poikkeuksellisen laitospainotteista kunnalliskoteineen ja vanhainkotien vuodeosastoineen. Tästä alettiin pyrkiä pois jo 1990-luvun lopulla, ja myöhemmässä aallossa 2000-luvulla kunnat alkoivat keventää myös pitkäaikaista sairaalahoitoa.

Osittain se tehtiin vain kylttejä vaihtamalla. Kunnalliskodista tuli tehostetun palveluasumisen yksikkö.

Kunnianhimoisimmissa visioissa laitoshoito on lähivuosina purettu lähes kokonaan niin, että ympärivuorokautinen hoito koskee käytännössä vain muistisairaita vanhuksia. Heitä tulee Suomessa olemaan paljon, yli 200 000 vuonna 2040, jos pahimmat ennusteet käyvät toteen.

Rakennepoliittisen ohjelman vanhuspalveluihin kohdistuvat säästöt ovat esillä syksyn budjettiriihessä. Vain vuosi sitten voimaan tullutta vanhuspalvelulakia aiotaan ensi vuoden budjetin yhteydessä täsmentää niin, että laitoshoidon kriteereitä kiristetään entisestään. Laitospaikan voi saada, jos hoitoa ei mitenkään muuten voi järjestää ja jos siihen on lääketieteelliset perusteet.

Paljon pitää vielä tehdä, jotta vanhustenhoidon virallisesta linjasta tulee totta. Se tarkoittaa esimerkiksi realistista arviota siitä, mistä kunnat löytävät tulevaisuudessa riittävästi työntekijöitä viemään palvelut vanhusten koteihin.

Kotihoitoon pitää saada joustoa ja herkkää reagointia niin, että käyntejä vanhusten luona lisättäisiin aina tarpeen vaatiessa. Siinäkin toivoisi kuntien tarkkaan punnitsevan, kumpi on huonokuntoisen vanhuksen kannalta inhimillisempää, monen vuorokausikäynnin kotihoitorumba vai laitospaikka.

Toimintakyvyn romahtamisen voisi estää ja laitoshoidon välttää, jos vanhus saisi kuntoutusta esimerkiksi kaatumisesta aiheutuneen sairaalahoitojakson jälkeen.

Puolivirallisena toiveena näyttää olevan, että omaisten rooli vanhustenhoidossa kasvaisi. Siihenkin tarvitaan nykyistä paljon parempi tukiverkosto.

www.hs.fi